Vaalitaan lypsävää lehmää
01.12.2008 22:51
Kansantalouden kehityksen ennustaminen ei ole pelkää taulukkolaskentaa, vaikka valtiovarainministeriön satraapit niin meille uskottelevat. Nousuihin ja laskuihin vaikuttavat myös inhimilliset tekijät. Lama iskee kansantalouteen riippumatta tosiasioista, silloin kun se iskee ihmisten mieliin. Inhimilliseen elämään kuluu vaarojen liioittelu samassa mitassa kuin mahdollisuuksien yliarviointi.
Suurten ikäluokkien elinaikana maamme muuttui enemmän kuin mitä se tulee muuttumaan heidän lastensa elinaikana. Kolme aisaa voidaan nostaa siltä ajalta ylitse muiden; maaltamuutto, koulutus- ja elintason nousu. Verrattuna vanhempiinsa, suurten ikäluokkien edustajat ovat paremmin koulutettuja, asuvat kaupungeissa ja heidän elintasonsa on huimasti korkeampi. Maatalousvaltainen Suomi muuttui kansainväliseksi teollisuusvaltioksi. Ja hyvä niin, mutta aiheuttiko muutos myös dynamiikan hiipumisen?
Todennäköisesti merkittävä osa suurten ikäluokkien lapista ei pysty vanhempiinsa nähden nostamaan elintasoaan yhtä paljon, kuin mitä nämä pystyivät nostamaan omiin vanhempiinsa verrattuna. Kun tutkii eri maiden kansantuotteiden kasvuennusteita, niin ne maat, joissa kansalaiset uskovat omin ponnistuksin pystyvänsä nostamaan elintasoaan, ovat maailmanlaajuisen taantumankin kolkutellessa ovelle kasvulistojen kärjessä. Suomalaiselta yhteiskunnalta puuttuu tuo parhaaksi ja yksinkertaisimmaksi todettu keino motivoida kansalaisensa ponnistelemaan.
Joudumme, jos haluamme kasvaa ja nostaa elintasoamme, jo lähitulevaisuudessa miettimään kokonaan uusiksi julkisen sektorin roolin. Jos oletetaan muutamat lähivuodet kasvun olevan nollatasolla tai vain muutaman prosentin luokkaa, se johtaa siihen että valtio joutuu ottamaan itselleen entistä suuremman osan kansalaisten palkasta. Se pienentää heidän mahdollisuuksiaan nostaa omaa elintasoaan, eli kansantalouden dynamiikka heikkenee ja kasvu hidastuu. Kun siihen lisätään suurten ikäluokkien eläköityminen ja siitä seuraava verotulojen pieneneminen, hälytyskellot soivat entistä kimakammin.
Yksinkertaistettuna voidaan todeta, että nykyisen kaltaisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen nostaa neljässäkymmenessä vuodessa julkisen sektorin osuuden bruttokansantuotteesta nykyiseltä neljänkymmenen prosentin tasolta liki kahdeksaankymmeneen prosenttiin. Nuo luvut eivät ole mielipiteitä, vaan moittimani taulukkolaskennan antamia. Jokainen ymmärtää, että jos osuus noihin lukemiin nousee, kansataloudesta katoaa viimeisetkin voiman rippeet.
Poliittisen keskustelun tulisikin keskittyä siihen, minkälaisia hyvinvointivaltion palveluja Suomessa pystytään ylläpitää sillä, että julkisen sektorin osuus kansatuotteesta pidetään neljänkymmenen prosentin tasolla ja millä tavalla tuo neljäkymmentä prosenttia kansalaisilta kerätään. Rahaa ei kaikkeen riitä, koska sitä ei kansantaloutta tappamatta voi loputtomiin kerätä.